Olen Arabiemiraateissa asuva kestävyysurheilija, jolle omien rajojen hakeminen ja niiden testaaminen on elämän punainen lanka. Juoksu on yksi ehdottomasti tärkein niistä.

Intohimona on myös korkeiden vuorten kiipeäminen ja tähän mennessä olen kiivennyt katsomaan maailmaa mm. Mt.Everestin, Lhotsen ja Manaslun huipulta.


torstai 6. kesäkuuta 2013

LHOTSE 8516m


Se oli 15.5 kun sain hyviä uutisia perusleiriin. Säätiedotus lupaili hyviä kelejä 19.5 tienoille, tuulta ainoastaan 10-15 km/h. Upeeta, vihdoinkin päästään liikkeelle!

Säätiedotuksiin ei vuorellakaan voi 100% luottaa mutta niihin joutuu kuitenkin luottamaan sen verran, että tietää koska lähtee perusleiristä kohti huippua. Todellisen sään näkee vasta C4:ssa, missä vietimme viimeisen yön ennen huipulle lähtöä. Jos sää olisi ollut huono, olisimme voineet aina palata takaisin C2:seen tai odottaa C4:ssa sään paranemista.

Perusleirissä kävimme vielä kovat keskustelut tiimiläisten kesken kuka lähtee ylös ja kuka haluaa jäädä odottamaan perusleiriin vielä parempaa sää ikkunaa. Dan retkikuntamme johtaja päätti että tiimi jakautuu kahtia ja eka porukka lähtee kohti C2:sta seuraavana yönä.

Lähdimme 16.5 klo. 01.00 perusleiristä kohti C2:sta (6600m), 6 hengen ”iskujoukolla”. Mukaan lähti myös neljä Sherpaa, joiden kanssa kiipesimme myös huipulle. Iskujoukkoon kuului kaksi Lhotsen kiipeilijää, minä ja Violetta. Loput 4 oli kiipeämässä Everestille. Kiipeäminen C2:seen kesti minulla 5,5h ja oli hyvissä ajoin perillä enne kuin aurinko alkoi porottaa Western Cwn:lle. 
Matkalla C2:seen Western Cwn:lla.
C2:ssa päivä meni lepäillessä ja säätä tarkkailtaessa. Tässä vaiheessa jouduin vielä tarkistamaan kaikki varusteet ja energiat tarkasti, sillä seuraavaan leiriin siirryttäessä kaikki varusteet kulkee mukana aina C4:seen asti happipullojen kera. Eli jokaine ylimääräinen g on turhaa!

17.5 siirryimme C2:sta C3:seen (7200m). Matkani kesti n. 3h ja tämänkin osuuden aloitin Violetan kanssa jo aikaisin aamusta klo.6.00. Matkalla ylös tapasin Everestin kiipeilijöitä jotka olivat tulossa alas, epäonnistuneen huiputus yrityksen jälkeen. Tuuli oli ollut liian kova yöllä. Tämä on aina vähän outo tilanne. Olen todella pahoillaan niiden kiipeilijöiden puolesta, jotka eivät huippua saavuttaneet mutta toisaalta se luo jännitystä ja sitä kihelmöintiä omaan yritykseen. Juuri tämä tunne on vuorikiipeilyssä parasta ja ilman jännitystä aistit eivät olisi valppaimmillaan. 
Päivänmittaan C3.ssa lumen sulattelua juomavedeksi, tankkausta ja illalla otimme jo hapen käyttöön nukkumista varten. Wou, mitkä yö unet! Kyllä se happi teki ihmeitä…Nukuimme todella hyvin ja aamulla olimme täynnä energiaa, valmiina kohti C4:sta.
C4:ssa

Aamulla 18.5 aloitimme viimeisen ”väli” nousun , ennen huiputus nousua. Iloksemme huomasimme että säätieto piti edelleen paikkansa, sillä C4:seen (7800m) oli matkalla todella paljon myös muita kiipeilijöitä. Tämä tarkoitti että kiipeäminen oli huomattavasti hitaampaa kuin normaalisti, johtuen jonomaisesta etenemisestä joka johdatti meitä vikaan leiriin. Toisaalta ei sitä mihinkään ole kiire. ” Mitä rauhallisemmin kiipeän, sitä vähemmän energiaa kulutan ja säästän sen seuraavaan yöhön”. Näin pohdiskelin matkalla C4:seen joka kesti 5,5h. Lhotsen C4:nen erkanee oikealle juuri ennen Geneva Spura, josta alkaa viimeinen ponnistelu ennen South Cola.

Kun pääsin C4:seen silloin tiesin mitä helikopteri oli yrittänyt muutamaan otteeseen hakea vuorelta. Tapasin siellä mies henkilön sekä 5 Sherpaa jotka laskivat häntä jalat edellä alas vuorelta.  Helikopteri oli yrittänyt saada pelastettua häntä (vaijerilla) C4:sta. En ole ikinään nähnyt pelastusyritystä näin korkealta. Valitettavasti tuuli oli kuitenkin sen verran kova, että pelastus ei onnistunut. Sherpat saivat hänet iltapäivän kuluessa telttaan ja tekivät kaikkensa jotta hän selviäisi. Valitettavasti hän menehtyi seuraavana päivänä useista pelastus toimenpiteistä huolimatta.
  
19.5 klo.01.00 otsalampun valokeila osoitti kohti Lhotsen lumiseinämiä ja untuvapuvun alla sykki sydän jännityksestä, odotuksesta, ilosta ja vähän korkeudesta myös :) Matka kohti huippua oli alkanut!
Aikaisemmin illalla tuuli oli ollut puuskaista ja ravistellut telttaa mutta silloin yöllä, tuulta ei ollut laisinkaan. Ilmassa oli todella tyyni tunnelma.

Aloitin kiipeämisen Lakpa Sherpan kanssa joka on 49 v. kokenut ja erittäin vahva.
Minä ja Lakpa Sherpa
Ensimmäiset pari tuntia kiipesimme lumi/jää rinnettä ylös, jonka jälkeen reitti muuttui melkein täysin lumettomaksi.
Lhotse couloir oli  ainakin tänä vuonna täysin kivinen ja jääraudoilla sitä kiivetessä taisi muutama ärräpää päästä…. sai olla todella varovainen että ei polkenut irtokivetystä alempana kiipeävien niskaan. Reitti huipulle ei ollut mitenkään teknillinen tai vaikea mutta ei kovin mukava kiivettävä kivien takia. Koko reitti oli fiksattu (eli köydet olivat koko matkalla C4:sta toppiin) ja ne olivat todella tarpeen, etenkin alastulossa.

Lumeton Lhotse couloir 
Vika ponnistus ennen huippua
Juuri ennen viimeistä ponnistusta huipulle eli n.10m huipusta alempana oli viime vuonna sinne jääneen kiipeilijän ruumis. Se näytti enemmän vahanukelta kuin ruumiilta ja hänen näkemistään ei pystynyt välttämään, sillä köydet oli fiksattu aivan ruumiin vierestä.  Jälleen kerran sain hyvä muistutuksen siitä missä tilassa ei itse ikinään halua olla. Erittäin kauniin paikka hänen viimeiseksi paikakseen, Everest paistoi koko komeudessaan siinä vieressä.

Mt. Everest Lhotselta kuvattuna
Siinä se sitten oli, Lhotsen huippu klo.06.00 saavutettuna! Huippu on todella pieni ja ilmava. Olimme Lakpa Sherpan kanssa kahdestaan huipulla, nappasimme muutaman kuvan, ihailin harjanteen takana näkyvää Makalua ja vieressä olevaa Everestiä. Huipulla vietimme n. 10min jonka jälkeen lähdimme välittömästi laskeutumaan kohti C4:sta. Violetan ja Pasang Sherpan tapasin huipun läheisyydessä ja he olisivat pian myös siellä! Oli mahtava tunne, me molemmat naiset olimme tehneet sen! Vaikka vielä ei ollut aika tunteilla ja tuuletella, olimmehan vasta puolessa välissä…

Huipulla
Laskeutuminen takaisin C4:n kesti kaksi tuntia. Siellä pakkasimme loput varusteemme jonka jälkeen matka jatkui kohti C2:sta.

Laskeutuminen oli erittäin kuuma. Tuulta ei ollut edelleenkään ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Untuvapuku päällä laskeutuminen oli hikistä hommaa.
”Aina liian kuuma tai liian kylmä”, se on vuorikiipeilyn arkea…. harvoin on just sellainen sopiva keli ;)

C2:n saavuin n.3h päästä ja siellä oli loput tiimistä odottamassa huipulle lähtöä. He olivat lähdössä kohti C3:sta seuraavana aamuna. Saimme myös tietoa että kaikki Everestille kiivenneet olivat päässeet huipulle ja matkalla alas. Mahtavaa!

Sain soitettua Jannelle C2:sta ja sovimme että tapaisimme Kathmandussa to 23.5. iltana. Nyt oli kiire, treffit sovittu… eli kotiinpaluu kutsui! Yövyin C2:ssa ja seuraavana aamuna lähdin viimeisen kerran ylittämään Khumbun jääputousta.

Perusleirissä 20.5 pakkasin tavarani ja päivällä aloitin jo kotimatkani. Hyvästelin Sherpat sekä kokit jotka olivat tehneet uskomattoman upeaa ja tunnollista työtä. Ilman näitä sankareita meidän matka olisi ollut aivan toisenlainen.

Trekkaus takaisin Luklaan sujui joutuisasti. Luklaan saavuin ke 22.5 aamupäivällä, jossa sumu ja sade oli vallannut koko kylän. Eipä näyttänyt hyvälle, n.200 ihmistä jonossa lennoille ja ei tietoakaan koska koneet lentää. Tiesin jo siinä vaiheessa että jos aion olla Kathmandussa seuraavana iltana, voisin unohtaa lentokoneen. Ainoa mahdollinen kulkuneuvo olisi helikopteri. Helit eivät kuitenkaan lentäneet sinä päivänä koska näkyvyys oli todella huono.

Seuraavana aamuna sumu oli edelleen Luklassa mutta sade oli tauonnut. Lentokoneet eivät lentäneet ja helit jotka Luklaan sinä aamuna laskeutui oli pelastus keikalla. Olin jo luopua toivosta, kunnes kuulin että alemmasta kylästä helit edelleen operoi. Pakkasin nopeasti ja lähdin alas seuraavaan kylään. Siellä onnekseni näin että keli oli parempi ja helit lentää mutta jonossa oli varmaan lähes 100 muuta kyytiä odottavaa.

En tiedä miten sain itseni siihen viimeiseen ryhmään joka helin kyytiin sinä päivänä pääsi, mutta siinä olin!. Olin niin onnellinen kun istuin pilotin viereen että itku siinä pääsi. Pilotti rauhoitteli että hyvin se matka menee, se parka luuli että jännitän niin paljon…. sain kuitenkin soperrettua että olen vaan niin onnellinen, vihdoin matkalla kotiin ja näen mieheni illalla. Ne olivat onnen ja väsymyksen kyyneleet :)  Matka aikana ehti kuitenkin tapahtua vaikka mitä!

Jouduimme tekemään hätälaskun matkalla kahdesti, huonon sään vuoksi. Viimeisellä stopilla olimme Kathmandun kentästä vain 8 mailin päässä mutta lentokenttä jouduttiin sulkemaan huonon näkyvyyden takia. Heli laskeutui yhden kukkulan päälle ja jäi sinne odottamaan seuraavaan aamuun. Me kyytiläiset jatkettiin kävellen alas kylään missä odottelimme n.2h autokyydin saapumista.
Helikopterissa! 
Lapset saapuivat ihmettelemään meitä heli kyytiläisiä
Kathmanduun saavuin illalla 23.00 maissa.  Olin 5h sovituista treffeistä myöhässä… mutta onnellisesti perillä kaikista kommelluksista huolimatta!

Ehdittiin viettää Kathmandussa kaksi ihanaa päivää leväten, syöden ja suunnitellen jo seuraavaa reissua, jonka tulen kiipeämään mieheni Jannen kanssa. Here we come Ama Dablam!

Mahtava ja ikimuistoinen reissu.




KIITOS yhteistyökumppaneille!

t. Anne-Mari




1 kommentti:

  1. Hieno raportti ja upeita kuvia! En yhtään epäile etteikö moisesta jäisi muistot loppuiäksi (nimim. vain Ruotsin Kebnekaiselle vaeltanu :)

    VastaaPoista